Kylmä kahvi peittää kätesi jäljet. Taas on valmistauduttu monta päivää; käyty kampaajalla, epiloitu ja itserusketettu sääret, tehty ranskalainen manikyyri, nypitty kulmat ja itserusketettu naama, ostettu kengät, laukku ja kahdeksantoista euron sukkikset. H-hetkellä muokattu kasvojeni iho Joe Blascolla ja ripsiväriksi valittu Kanebo kolmekasi. Kaikki vain sitä varten, että tänään saa maata sängyssä koko päivän tekemättä mitään pää kipeänä, jäsenet raskaina ja mahassa omituinen tunne. Pikkujoulukausi on siis virallisesti avattu. Kenkiin oli kuulemma kompastunut ovella. Pakko sitä on vähän irrotella, että pääsee yli, irti ja omille jaloilleen. Kannettavan kello on hypännyt tunnin taaksepäin ja juuri sen tunnin aikana ylimääräinen tapahtui. Ei minkäänlaista kiihkoa, oli vaan jotenkin pakko. Ei kai koskaan ole pakko, sanot. Itseni takia oli pakko. Että en enää murehtisi. Mustelmia taas ja rystynen auki ja hiilarikato. Mutta kauniilla kynsillä tätä typotan. Ylipolvenvillasukissa, serkun vanhassa kylpytakissa, tukka pahanhajuisena ja sekaisin. Mutta anteeksi et saa. Ihoni ei tuoksu. Aurinko paistaa tähän kylmään päivään lisää kylmyyttä. Ja sydämeni tuo samainen aurinko on jo niin kauan aikaa sitten kylmentänyt. Ehkä se auttaisi jos tosiaan puhuisi jollekin, mutta en voi tätä taakkaa kenenkään niskaan kaataa. Mutta sen voin sanoa, että jos äiti olisi toisin toiminut, olisin minäkin kykenevä rakastamaan toista sukupuolta enkä vain olisi halukas tuhoamaan heidät kostoksi. Kosto ja pakko. Mitä ihania sanoja taas tänään käytän, joilla nämä irralliset ajatukseni ilmaisen. Miksi tein sen? En tiedä, en yksinkertaisesti tiedä. Se oli taas vaan niitä hetkiä, että nyt tai ei koskaan ja meidän välillä ei ole enää kuin pienen pieniä hiukkasia, niin jos nyt ei olisi näin käynyt, tuskin koskaan olisi. Ja sain varmistuksen sille, että viime kerran huonous ei johtunut pelkästä alkoholista vaan meidän kemiat tai sanotaanko fysiikat eivät pelaa yhteen. Kylmä on niin syvällä minussa, että käsieni lämpö on kokonaan kadonnut. Olen ja värisen kylmästä ja inhosta itseäni kohtaan. En voi sanoa morkkikseksi tätä tilaa, koska sellainen on ollut vain kerran ja silloinkin se johtui vain siitä, että pelästyin kuinka paha voin olla enkä siitä mitä tein ja kenen kanssa. Huomenna on maanantai. Mikä kamaluus minua taas odottaakaan. No enää kahdeksan viikkoa. Kai siitä jotenkin selviää. Alan kohta laskea päiviä niin kuluu aika paremmin. Eihän siellä usein tarvitse käydä, mutta kun tässä koneen ääressä pitäisi kököttää koko ajan, jotta edistyisi. Ehkä tämä on sitä sairaanfuckingkipeenraastavaa luomisen tuskaa. Koska ei tämä rakkauttakaan voi olla. Ja ne ovat kuoleman lisäksi maailman ainoat teemat. Olen luonut itselleni keinotekoisen yön. Ruokaa tekee mieli mutta en jaksa tehdä mitään ja mitään valmista ei tietenkään ole.. Ja elimistö huutaa vettä. Mutta en jaksa nousta. Kellot ovat vielä vanhassa ajassa. Mutta en vaan saa itestäni niin paljoa irti. Minun täytyy päästä eroon tavaroistani. Niitä on niin paljon enkä tee niillä mitään. Ja ainakin kahdetkymmenet kengät pitää laittaa pois. On vain niin paljon mistä en pysty luopumaan kun niin paljosta olen jo joutunut luopumaan. Toiset sillat roihuavat vielä, toisista ei ole jäljellä hiiltäkään. Loput kytenevät jo. Mutta se tulee olemaan parempi näin. Ei jää ketään kaipaamaan. On niin vaikea keskittyä. Jaksaisikohan sitä vähän järjestellä paikkoja tänään? Tai edes tulevalla viikolla. Syksy on niin ihanaa kun kaikkia masentaa, niin olen heidän yläpuolellaan. Kirpeys, värikkyys, tuuli. Ihanat elementit tuovat kylmyyden mukanaan. Ja minä hukun. Kuin minua ei koskaan olisi ollutkaan. Vajoan isojen keltaisten lehtien alle ja maadun pois. Vähitellen. Päivä päivältä. Sisiliskot tulevat ja syövät silmät päästäni. Jotta en enää näkisi sitä suurta määrää tuskaa mitä maailmassa on. Tai sijaitsee tai makaa. Onko sillä nyt väliä unohdatko avaimet kotiin vai kotona? Laihdun vaan. Vaikken yritä. Osittain en edes yritä olla laihtumatta. Yksi seinä erottaa. Tunnin olen jo kirjoittanut. Enkä vieläkään ole mitään sanonut. Aika kerää sirpaleet / on kyyneleet liimaa.